Karpalon historia on satoja vuosia vanha.
Pohjois-Amerikan intiaanit valmistivat hirvenlihasta ja karpalososeesta pemmikaania, puristettua säilykettä, joka säilyi hyvin pitkään. He tunsivat karpalon terveellisenä marjana. Poppamiehet käyttivät marjaa hauteissa nuolten aiheuttamien haavojen myrkyn imemiseen. Karpalon syvänpunainen mehu toimi luonnonvärinä mattoihin, huopiin ja vaatteisiin. Nykyisen New Jerseyn alueen delaware-intiaanit esittelivät myös karpaloa rauhan symbolina.
Karpalo on yksi harvoista Pohjois-Amerikan mantereelta peräisin olevista viljellyistä marjoista (mustikan ja Concord-rypäleen ohella). Se tunnetaan eri nimillä. Itäiset intiaanit nimittivät sitä ”sassamaneshiksi”, kun taas Cape Codin pequotit ja Etelä-Jerseyn leni-lenape-heimot kutsuivat sitä ”ibimiksi” eli ”kirpeäksi marjaksi”. Wisconsinin algonkinit puolestaan käyttivät siitä nimeä ”atoqua”.
Marja sai kuitenkin nykyisen nimensä vasta kun alankomaalaiset ja saksalaiset uudisasukkaat ristivät sen ”crane berryksi” eli kurjenmarjaksi, koska karpalon kukka muistuttaa kurjen (englanniksi ”crane”) päätä ja nokkaa. ”cranberry” (karpalo).
Tarinan mukaan ensimmäisenä kiitospäivänä pyhiinvaeltajat tarjosivat karpaloa villikalkkunan sekä maissi- ja papuruoan kera. Klippereiden ja valaanpyyntialusten suurten tutkimusretkien aikaan amerikkalaiset merimiehet käyttivät karpaloa torjuakseen keripukkia. Toisen maailmansodan aikana amerikkalaisjoukot kuluttivat noin 500 000 kiloa kuivattuja karpaloita vuodessa.